lauantai 31. tammikuuta 2015

Viikonlopun mietteitä

Vihdoin viikonloppu! Joka tarkoittaa enemmän aikaa yhdessä. Viikko on mennyt jotenkin tavattoman hitaasti, tai ainakin tuntunut siltä, sillä olen taas ollut paljon yksin. Mutta ei se mitään, olen kehitellyt tekemistä. Tämän viikon hoidettavat asiat, osoitteen muutos ja lipastojen hankinta, eivät tosin ole edistyneet yhtään. Nolostuttaa myöntää, mutta taitavat jäädä tältä viikolta. 

Poikaystäväni pitää tietokonepelien pelaamisesta, mitä en aiemmin voinut millään ymmärtää, mitä hauskaa siinä muka on. Hän kuitenkin "pakotti" minut kokeilemaan pelaamista. Hän sanoi, että ehkä ymmärrät sitten paremmin. Ja niinhän siinä kävikin, uskomatonta kyllä. Tällä viikolla olenkin siis kuluttanut aikaa pelaamiseen melko paljon. :D Sehän olikin ihan hauskaa, ja aika vierähtää huomaamatta. Poikaystäväni sanoo aina, että monesti kun jostain asiasta ei pidä, se voi myös olla niin, ettei kunnolla edes ymmärrä tai ole kokeillut sitä. Huomasin sen nyt olevan totta ainakin pelaamisen kohdalla, sillä ennen en pitänyt hänen pelaamisestaan, mutta nyt kun olen itse kokeillut sitä, tavallaan pidänkin siitä. Ennen myös ärsytti, kun hän roikkui tietokoneella pelaamassa, mutta enää se ei häiritse juurikaan. Ja on myös hyvä olla jotakin omaa tekemistä. 

Tänään hän kysyi minulta, katsottaisiinko illalla vaikka elokuvaa. Minun vastaukseni kuului: "Tai sitten pelataan yhdessä". :D Hän alkoi nauraa suunnattomasti, että kuuliko hän oikein. Aika ihmeellistähän se oli. Olen muutoinkin yrittänyt kiinnostua enemmän hänen harrastuksistaan, kuten juurikin pelaamisesta tai autotallilla hengailusta, sekä muista asioista, joista en itse niinkään pidä. Haluan olla osana asioita, jotka ovat hänelle tärkeitä. Se osoittaa, että välitän.

Tänään kävimme syömässä kivassa tutuksi tulleessa ravintolassa, ruoka oli todella hyvää! Kävimme muuten samaisessa paikassa ensimmäisen kerran silloin, kun olin poikaystäväni luona ensimmäistä kertaa 1,5 vuotta sitten. Palasimme muistoissa noihin aikoihin. Tuntuu uskomattomalta, että olemme nyt tässä, asumme yhdessä.

Puhuimme myös tulevaisuudesta, kuten melko useinkin. Seuraavaksi tähtäimessä on muutto isompaan asuntoon, ja sitten joskus, haaveissa olisi jopa oma talo. Tällaiset haaveet tuntuvat minusta jotenkin kaukaisilta, sillä Suomessa en olisi voinut kuvitella minkään talon hankkimista, sillä ne ovat niin kalliita. Täällä puolestaan halvempia, joten haave tuntuukin yhtäkkiä realistisemmalta. Muutenkin asuminen, ruoka jne ovat halvempia täällä kuin Suomessa, riippuen kuitenkin missä päin Ruotsia asuu, mutta täälläpäin ainakin. 

Eilen skypettelin pitkästä aikaa vanhempieni kanssa. Tuntui hassulta puhua ja kuulla taas suomea. Ikävä iski jälleen, ja tulin ajatelleeksi, kuinka täällä ollessani kaipaan ystäviäni ja perhettäni, sekä puolestaan Suomessa ollessani ikävöin aina poikaystävääni. Aina ikävä sinne missä ei ole. Ihan kuin olisin jossakin välimaastossa, aina ei tiedä, kummalla puolella sitä olisikaan kivempi olla. Mutta nyt olen valinnut tämän "puolen", ja täällä pysyn. Ikävä ei katoa, mutta ajan myötä se helpottaa, kun alan rakentaa omaa uutta elämääni tänne.

Loppuilta taitaa kulua elokuvien, pelailun ja jutustelun lomassa. Hauskaa viikonloppua, muistakaa haaveilla! :)

maanantai 26. tammikuuta 2015

Yhteiseloa

Maanantai taas. Paluu arkeen viikonlopun jälkeen. Tämän viikon tehtäviä asioita on ainakin uuden tai uusien hyllyjen mietintä ja hankinta sekä osoitteen muutos.



Oli kyllä tosi mukava viikonloppu. :) Perjantaina oli pyykkipäivä, meillä kun ei täällä ole omaa pesukonetta, joten käymme alakerran pesutuvassa pesemässä pyykkimme. Meidän kylpyhuone tällä hetkellä on niin pieni, ettei siellä tilaa pesukoneelle ole. Se kylläkin vähän harmittaa minua, sillä itse omistin pesukoneen, mutta jouduin sen myymään muuton yhteydessä. Kyllä se vaan helpottaa elämää, kun voi pestä pyykkiä milloin vain, vaikka joka päivä, jolloin sitä ei kerry niin paljon. Mutta enpä valita, yhdessätekemistä sekin on. Kävimme myös syömässä ja kiertelemässä kauppoja. Hankimme tosiaan minulle uuden puhelimen ja liittymän, kuten aiemmassa kirjoituksessani kerroin. Olen tykännyt uudesta puhelimesta todella paljon! Pitäisi vain vielä opetella uusi numero ulkoa. 


Lauantai alkoi siivouksen merkeissä. Hankkiuduimme eroon noista mainitsemistani ylimääräisistä tavaroistani, tai toisin sanoen ne päätyivät vintille lojumaan. Toinen operaatio oli tv:n kiinnitys seinään, jolloin se veisi vähemmän tilaa. Ja tilaahan me kaivattiin pieneen asuntoomme! Vihdoinkin kaikesta ylimääräisestä päästiin eroon, ja heti alkoi tuntua vähän tilavammalta. Illalla kavereita tuli kylään. Pitkästä aikaa päädyimme myös keskustaan baarin puolelle. Ilta oli mukava, ja tapasin uusia ihmisiä. Parasta kuitenkin on, kun ei tarvitse mennä yksin kotiin, ja nuo iltaiset/yölliset keskustelut ennen nukahtamista, jotka saattavat mennä melko syvällisiksikin. :)

Sunnuntai sujui rauhallisissa merkeissä. Olimme sopineet näkevämme seuraavana päivänä ruoan, kahvin tai muun merkeissä poikaystäväni siskon kanssa. Täytyy myöntää, että hirvitti pitkästä aikaa ajaa täällä, kuitenkin vielä melko vieraassa paikassa, autoa, joka vieläpä on manuaalivaihteinen ja minä olen viime aikoina ajellut vain automaatilla. Pienen alkukankeuden jälkeen ajo alkoi sujua taas hyvin, ja onneksi minulla oli paikallinen opas mukanani. :D Päädyimme ostoskeskukseen kahville, paikka oli oikein viihtyisä ja kahvi sekä omenapiirakka todella hyviä! Oli kiva jutella kahdenkesken "tyttöjen juttuja" ja nähdä muitakin kuin poikaystävääni, minullakin oli oma elämä. Illalla teimme yhdessä ruokaa, tortilloita kanatäytteellä, nam! Ruoanlaitto kahdestaan on paljon mukavampaa. Loppuilta meni elokuvia katsellessa.



Arjen jakaminen toisen kanssa tuntuu mukavalta, kun emme ole sitä päässeet tekemään juurikaan etäsuhteessa ollessamme. Tietysti vieraillessamme toistemme luona teimme myös arkisia asioita yhdessä, mutta silloin aikamme oli aina rajoitettu. Päiviä, viikko tai viikkoja. Kello tikitti koko ajan. Vaikka olisi joskus ollut ihana vain ottaa rennosti, niin silti tuntui, että pitäisi tehdä koko ajan jotain erityistä, ennen kuin taas aika loppuu. Ei niin kiva tunne. Ja itse olen sellainen persoona, joka miettii asioita välillä turhankin paljon. Aloin jo suunnilleen paria päivää aiemmin miettiä lähtöpäivää ja tulin surulliseksi. Meni vähän fiilis viimeisiltä päiviltä. Olisi ollut kivempi, jos olisin osannut olla ajattelematta ja vain nauttia ajasta, joka meillä oli. Poikaystäväni oli siinä suhteessa paljon parempi. Enää kun ei mitään rajallista aikaa ole, niin voi ottaa jo vähän rennommin, vain olla, nauttia toisistamme, nauttia arjesta ja arkisista pienistä asioista. 

Yhdessä asuessa toisesta näkee niin ne hyvät kuin huonommatkin puolet, kaiken. Toki tiesin suunnilleen, mitä odottaa, sillä olimme aina asuneet pieniä aikoja toistemme luona. Täytyy sanoa, että kyllä toisen tavat välillä saattaa ärsyttää. Käytetyt astiat tuppaavat jäädä lojumaan minne sattuu, vaatteet pyörivät lattialla, ruoat jätetään pöydälle liian pitkäksi aikaa tai jälkiään ei siivota. Yhteiselo vaatii totuttelua vielä meiltä molemmilta, mutta pieniä asioita lukuun ottamatta kaikki on sujunut hyvin.

Muutto on ollut minulle todella suuri asia, ja sen haastavuus onkin aina toisinaan nostanut päätään ja tuonut lisämaustetta suhteeseemme. Aluksi meni hyvin, paremmin kuin olin kuvitellut. Kaikki tuntui vielä epätodelliselta, tuntui, että kyllä minä kuitenkin vielä takaisin Suomeen joudun palaamaan, niin kuin joka kerta aiemminkin. Mutta kun aloin vähitellen todella tajuta, että en minä palaa, vaan tämä on nyt uusi kotini, kaikki meni taas takapakkia. Ihan kuin kaikkien noiden muuton mukanaan tuomien tunteiden käsittely olisi alkanut alusta. Olin surullinen, stressaantunut ja turhautunut. Olen paljon yksinäni, joten minulla oli taas liikaa aikaa ajatella. Aloin taas ikävöidä Suomeen. Purin tuntemuksiani myös tahattomasti poikaystävääni, ja vaikka hän ymmärtääkin minua, ei hän voi koskaan kunnolla tietää, miltä minusta tuntuu. Minähän se muutin ja jätin kaiken, ei hän. Olin kateellinen hänen kavereistaan, hänen työstään, hänellä kun on kaikki täällä - ja minulla ei mitään. 

Olemme siis käyneet muutosta johtuen läpi ylä- sekä alamäkiä, valehtelisin jos väittäisin olleen helppoa. Mutta myös ne huonommat ja vaikeammat vaiheet kuuluvat suhteeseen, niistä on vain päästävä yhdessä yli ja eteenpäin, mikä meillä on onnistunut hyvin. Tuntuu, että suhteemme on vahvistunut entisestään ja minä itse olen kasvanut sen mukana. 

Olen nyt asunut täällä kuukauden. Minusta tuntuu, että tämä alkaa mennä jo parempaan päin. Olen vain innoissani, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kuukausi ei ole vielä pitkä aika, mutta siltä se on tuntunut, sillä olen käynyt läpi niin monenlaisia tunteita ja vaiheita. Muutama päivä sitten muistan jopa ajatelleeni, että tämä tosiaan alkaa tuntua jo vähän kodilta. En enää osaisi kuvitella meneväni takaisin entiseen asuntooni. Voin nähdä tulevaisuuteni täällä, elän nyt unelmaani. Onko teillä unelmia, jotka tuntuvat kaukaisilta ja vaikeilta saavuttaa?

Uskaltakaa elää, ottaa riskejä ja toteuttaa unelmianne! Kuunnelkaa itseänne, tehkää asioita, mikä tekee teidät onnellisiksi. Loistavaa viikon alkua!

lauantai 24. tammikuuta 2015

Tästä se matka vasta alkaa...

Pian muuton jälkeen edessä oli uusi vuosi. Tällä kertaa vuosi 2015 todella toi elämääni aivan uuden suunnan. Juhlahumun laskeuduttua alkoi taas tavallinen arki. Tai no ei ihan, sillä poikaystävälläni oli vielä viikko lomaa, joten vietimme paljon aikaa yhdessä. Se oli hyvä asia, sillä minusta tuntuu, että se auttoi hieman myös sopeutumisessani.

Purimme muuttolaatikoita ja aloimme asetella tavaroita paikoilleen. Kaikki ei tosin mahtunut mihinkään tässä pienessä asunnossamme, sillä nainen kun olen, satun omistamaan kaikenmaailman sisustustavaroita, vaatteita, kenkiä ym. melkoisen paljon. Tilanne tarvitsi vain pientä järjestelyä ja uudelleenajattelua. Kävimme ostamassa kaksi uutta lipastoa, johon saisin mahdutettua kaikki vaatteeni. Yllätyksekseni kaikki kyllä mahtuivat, lukuunottamatta tietysti kenkiä, laukkuja ja takkeja. Täytyy tunnustaa, että yhä edelleenkin ne pyörivät muovisäkeissä asunnon nurkassa, sillä emme ole keksineet ratkaisua. Lopulta taitaa käydä vain niin, että suurin osa niistä päätyy kellariin, enhän niitä kaikkia kuitenkaan samaan aikaan käytä ja vuodenaikakin on väärä. 


Asunto on muuttunut ilmeentään melko paljon, sillä olen ripotellut situstustavaroitani (mm. kynttilöitä, tauluja ja muuta pientä kivaa) joka puolelle. Myös lattiat saivat uuden ilmeen matoistani. Niin kuin leikillisesti kutsuin tätä asuntoa "miesluolaksi", on se nyt kodikkaampi ja siellä näkyy myös ripaus minua. :) Älkääkä toki ajatelko, että olen kauhea kontrollifriikki (mitä kylläkin joskus saatan olla), mutta täysin poikaystäväni luvalla kaikki muutokset olen tehnyt, ja hän itse jopa sanoi, että saan vapaat kädet, koska tietää minulla olevan silmää sisustusasioille. Onhan se mukavampi olla kodissa, jossa viihtyy. Vaikka viihdyinhän minä aiemminkin, en sitä tarkoittanut ollenkaan. Toin vain palan minua tänne mukanani.

Kaikki kiva loppuu aikanaan, ja poikaystäväni oli taas aika palata töihin. Se tietäisi paljon yksinoloa minulle. Tiesin jo etukäteen, mitä se tulisi olemaan, sillä vietin viime vuonna kaksi kuukautta hänen luonaan. Ja lisäksi tänä vuonna voimaan tulivat uudet työajat, mikä tarkoittaa joka toinen viikko entistä enemmän yksinoloa minulle. Hän lähtee yhdeltä ja on takaisin kotona lähempänä puoli kahtatoista (mukaanluettuna siis työmatkat). Eli iltatyötä ja hieman tavallista pidempiä päiviä. Onneksi hän työskentelee kuitenkin vain maanantaista torstaihin. Tai niin se oli, sillä uusien työaikojen johdosta myös joka toinen perjantai hän joutuu menemään töihin. 

Tunnenko sitten itseni yksinäiseksi? Kyllä, toisinaan. Onko tylsää olla niin paljon yksin? Tähänkin vastaan, kyllä se välillä on. Tietysti tarvitsen myös omaa tilaa, niin kuin poikaystäväni ja kaikki muutkin, mutta pidemmän päälle se alkaa vain olla tylsää. Siis varsinkin nyt, kun en ole vielä töissä. En myöskään vielä tunne täältä lähes ketään, enkä osaa kunnolla liikkua mihinkään. Ja autoa ei ole käytössä, koska poikaystäväni käyttää sitä työmatkoihin. Emmekä asu ihan keskustassa, joten parin kilometrin päässä on kaikki lähimmät palvelut (paitsi pieni lähikauppa tuossa vieressä). Välillä tuntuu, ettemme kerkeä nähdä melkein ollenkaan, vaikka asummekin saman katon alla. Tietysti illalla on hetki aikaa sekä aamulla. Mutta viikonloput ovat sitten sitäkin ihanampia, varsinkin nuo viikot, jolloin perjantaikin on vapaa.


Mietitte varmaankin, miten saan aikani sitten kulumaan. Tämä blogi on yksi hyvä esimerkki siitä. En usko, että olisin ikinä aloittanut blogin pitämistä, ellei minulla olisi nyt niin paljon aikaa. Jotain hyvääkin siis. Tykkään myös tosiaan sisustamisesta, ja varsinkin nyt alussa sitä on tullut harrastettua ahkerasti. Uskokaa tai älkää, pidän myös siivoamisesta (jos imurointia ei lasketa mukaan). Minusta onkin kuoriutunut aikamoinen pikku siivousintoilija. :D Aikani kuluu siis myös tiskauksen, pölyjen pyyhinnän, tavaroiden paikoilleenasettelun ja erinäisten pintojen hinkkauksen lomassa. Pientä epäjärjestystä saa olla, mutta yleisilmeen tulee olla siisti. On ollut hieman hermoja raastavaa tämä muutosta johtuva ainainen sekamelska tällaiselle järjestyksestä pitävälle. 

Ruoanlaitosta en ole koskaan nauttinut, mutta pikku hiljaa olen siihenkin jaloon taitoon perehtynyt enemmän. Yksin asuessani en jaksanut panostaa ruoanlaittoon, mutta nyt välillä on jopa mukava tehdä ruokaa, kun tietää, ettei tarvitse yksin syödä. Mikä sekin kyllä asettaa tavallaan paineita ruoan laadulle. ;) Muita ajanvietteitäni ovat ystäväni TV ja Netflix. Ja ulkoilu, sen mitä nyt uskallan tässä lähimaastossa kuljeskella, etten vallan eksy. Eräs päivä poikaystäväni siskokin kävi kylässä, ja sovimme näkevämme jatkossakin. 

On muuten vaikeampaa kuin uskookaan "olla tekemättä mitään". Mutta olen yrittänyt ottaa tämän rennosti ja loman kannalta, mikä ei ole ollut ihan helppoa. Tuntuu, että koko ajan pitäisi saada kauheasti jotakin aikaan. Olen välillä melko kärsimätön luonne siinä mielessä, että olisi kiva saada kaikki heti. Kuten se työpaikka. Mutta kyllähän niitä töitä ehtii tehdä koko elämänsä. Voi kun voisi painaa vain relax-nappulaa.


Vielä olisi paljon tehtävää muuttooni liittyen. Kaikenlaista byrokratiaa ja papereiden pyörittelyä. Se onkin muuten aikamoinen lista, mutta onneksi kaikkea ei tarvitse kerralla hoitaa. Tästä linkistä löytyy suuntaa-antava lista noista kaikista hoidettavista asioista. Saan viipyä Ruotsissa jopa 12 kk täyttämättä ainuttakaan paperia. Tietysti töiden yms. kannalta asiat tulee hoitaa hyvissä ajoin. Pikku hiljaa pienin askelin eteenpäin. Tänään hankimme minulle uuden puhelimen ja sain uuden ruotsalaisen numeron! Olen siitä innoissani. :) 

Yksi asia hoidettu, monta edessä. Herättikö tämä postaus teissä joitakin kysymyksiä tai ajatuksia?

torstai 22. tammikuuta 2015

Hyvästit

Noin viikkoa ennen muuttoa, ystäväni järjesti pikkujoulut ja kaikki läheisimmät ystäväni olivat paikalla. Vietimme mukavan illan ystäväni luona, ja myöhemmin illalla pyörähdimme Helsingin yöelämässäkin. Se oli viimeinen kerta, kun näin heidät ennen muuttoa. Kaikki lähtivät eri aikoihin kotiin, joten hyvästelyt tuntuivat jäävän puolitiehen. Tiedän kuitenkin, että he pysyvät aina ystävinäni ja tulen heitä näkemään aina Suomessa käydessäni. Haikea olo kuitenkin, jään heitä kaipaamaan. Onneksi juttelemme melkein päivittäin. Joulua vietimme poikaystäväni kanssa vanhempieni luona, hyvin syöden ja pelaillen. Oli mukavaa, kun kaikki olivat koossa. 





Vihdoin muuttopäivä koitti. Tätä oli odotettu pitkään. Tuntui uskomattomalta lähes 1,5 vuoden etäsuhteen jälkeen, että olen nyt tässä pisteessä elämässäni ja muutto oli oikeasti totta. Jättäisin ystäväni, perheeni, aivan kaikki, Suomeen. Vanhempani tulivat saattamaan minut ja poikaystäväni lentokentälle. Minusta tuntui, että halusin vain nopeasti mennä jo turvatarkastukseen, sillä hyvästien jättäminen tuntui vaikealta. Niin kuin aina silloin poikaystäväni kanssa etäsuhteessa ollessamme. Joten tiesin hyvin, miltä se tuntui. Kamalalta. Halasin vanhempiani ja yritin pidätellä kyyneleitä, mutta muutamia pääsi karkailemaan poskille. He vakuuttelivat, että kaikki tulee menemään hyvin, ja kyllähän me vielä näemme. Tiesin sen, mutta silti...

Vaikka lentäen Suomeen pääsee vain reilussa tunnissa, on se silti eri asia muuttaa toiseen maahan. Ei voi vain hypätä autoon, bussiin tai junaan, vaan täytyy sen sijaan mennä lentokoneella. Ajallisesti siis lyhyt, mutta maantieteellisesti melko pitkä matka. Lisäksi eri kulttuuri, kieli ja kaikki. En tunne siellä ketään. Paitsi siis jo tutuiksi tulleet poikaystäväni perhe ja osa kavereista, mutta ymmärrätte varmaankin, mitä tarkoitan. Kaikki tulee muuttumaan. 



Lentokentällä fiilikseni myllersivät jälleen. Suurin osuus muutosta oli hoidettu, ja taakka alkoi pudota harteiltani. Olo oli pitkästä aikaa vapautunut. Tai ainakin joiltakin osin. Kokonaan pystyisin vasta rentoutumaan, kun olimme päässeet perille, sillä lentäminen ei ole suosikkipuuhaani. Lisäksi olimme tällä kertaa valinneet halvimman mahdollisen lennon, mikä tarkoitti koneen vaihtamista Tukholmassa. Ensimmäinen lento oli myöhässä. Onneksi jatkolentoon oli paljon aikaa. Jatkolentokin oli myöhässä, joten aikaa matkaan kaiken kaikkiaan kului ihan kiitettävästi. Ei enää ikinä koneen vaihtamisia, kiitos! Meinaan siis, ellei ole pakko. Uupuneina pääsimme vihdoin perille. Kotiin. Meidän koti. Tuntuu niin oudolta. En kyllä sitä osannut vielä sisäistää ja täytyy sanoa, ettei se omalta kodiltani heti tuntunut, se oli vain poikaystäväni koti, johon olin tullut asustelemaan.

Yksi suurimmista huolenaiheistani oli kieli. En osaa paljoakaan ruotsia, vaikka sitä koulussa tuli opeteltua. Tuolloin ajattelin ruotsin opiskelun olevan turhaa, en sitä kuitenkaan tule mihinkään tarvitsemaan. Niinpä en siis kovin paljoa sen opiskeluun panostanut. Toinen asia on se, etten muista enää niitä perusasioitakaan kunnolla, koska sitä ei tullut ikinä käytettyä. Mutta nyt voin sanoa sen kaduttavan, etten panostanut ruotsin opetteluun enemmän. Ikinä ei näköjään voi tietää, mihin elämä kuljettaa! Vinkkinä siis, vaikka jonkin asian opettelu saattaa juuri sillä hetkellä tuntua turhalta, kuten vaikkapa eri kielien, voi niitä myöhemmin elämässään syystä tai toisesta tarvita. 

Onneksi asian pystyy vielä korjaamaan. Tietysti olisi lähtökohtaisesti helpompaa, jos osaisin puhua hyvin ruotsia, mutta uskon kuitenkin oppivani sen. Pitäisi vain uskaltaa puhua koko ajan välittämättä tekeekö virheitä (joita kylläkin on odetettavissa hyvin paljon! :D). Täällä kieltä kuulee jatkuvasti, joten siltä ei voi välttyä. Vielä kun puhutaan riikinruotsista, joka on kaukana koulussa opitusta suomenruotsista, niin vähän kauhistuttaa. Monet sanat äännetäänkin eri tavalla, mitä koulussa opetettiin. Ja tietysti joka alueella on omat murteensa, niin kuin Suomessakin, mutta paikalliseen murteeseen olen jo tottunut hyvin. Ymmärrän hyvin paljon puhetta, mutta itse en vain vielä osaa sitä kovin paljon puhua. Tai ehkä osaisinkin, jos uskaltaisin yrittää enemmän. Suomenruotsia täällä muuten jotkut kutsuvat leikillisesti "muumiruotsiksi", sillä se kuulostaa heidän korviinsa hitaammalta ja hieman lapsenomaiselta. 

Mutta myös jotakin hyvää kielitaitoa ajatellen: Englannin kieleni on parantunut huimasti, sillä se on ollut pääkielemme kommunikoidessamme poikaystäväni kanssa. Vielä tälläkin hetkellä, mutta kyllä minä vielä joku päivä... Välillä keskustelumme on ruotsi-englanti -sekamelskaa, yleensä aina edes jommalla kummalla kielellä muistaa kyseessäolevan sanan. Joskus jopa suomi-ruotsi-englanti -sekamelskaa, sillä olen opettanut joitakin perusasioita poikaystävälleni suomeksi. Hän on yllättävän hyvä ja nopea oppimaan suomea, vaikkakin sanoo sen olevan vaikeaa.

Tuntuu ihanalta, kun ei enää tarvitse koko ajan ikävöidä toista ja näkee päivittäin. Ei sitä kuitenkaan pystynyt kuvittelemaan, miltä tämä koko muutto tuntuisi. Tiesin, että se tulee olemaan vaikeaa, mutta kukaan ei kertonut, että NÄIN vaikeaa. Olen kaivannut perhettäni ja ystäviäni, asuntoani, työpaikkaani ja myös sitä, että voi puhua suomea. Se tulee varmasti ajan myötä helpottamaan. Tunteet ovat vielä hieman sekaisin, mutta olen onnellinen tästä päätöksestä. 1,5 vuotta sitten en olisi ikinä voinut kuvitella löytäväni itseni asumasta Ruotsista. Mutta niin vain elämä kuljettaa.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Tunteiden sekamelskaa - Valmistautumista muuttoon


Nyt kun päätös muutosta oli tehty, täytyi enää vain päättää jokin tietty päivämäärä. Työn ja asunnon kannalta oli järkevintä muuttaa ennen vuoden vaihdetta, joten päiväksi valikoitui 29.12.2014. Sitten aloin järjestellä asioitani: Irtisanouduin töistä, tai itse asiassa otin virkavapaata, jonka saa irtisanoa lopullisesti missä vaiheessa tahansa, sillä halusin pitää "plan B:n" kaiken varalta. Pidin työpaikastani hyvin paljon ja se oli ihan ensimmäinen virallinen työpaikkani valmistumisen jälkeen. Tuntui haikealta lopettaa siellä ja jättää mukavat työkaverit ja asiakkaat. Ajattelin kuitenkin, että joskus elämässä on otettava riskejä ja käännettävä uusi sivu, minulla todella alkaisi niin sanotusti uusi elämä. Toisaalta se tuntui myös hienolta ja kiinnostavalta, en tiedä yhtään, mitä se tuo tullessaan. Välillä pitää luopua jostakin, että voi saada jotakin tilalle, niin se kai menee. Muistelen yhä edelleen haikein mielin työpaikkaani ja työkavereitani. No eipä siitä nyt vielä olekaan kuin noin puolitoista kuukautta kun lopetin. 

Toinen asia ennen muuttoa oli irtisanoa asuntoni. En ehtinyt asua siinä kovinkaan kauaa, mutta olin tehnyt siitä viihtyisän ja itseni näköisen. Voiko asuntoa jäädä kaipaamaan? Tuntuu jotenkin tyhmältä, mutta minä kaipaan kyllä. Asunnon irtisanominen oli helppoa ja nopeaa. Mutta myöskin pelottavaa. Paperin toimitettuani fiilikseni olivat aika sekalaiset. Olin iloinen, että nyt se on tehty, mutta minua pelotti. Nyt se todella oli totisinta totta, enkä voinut enää perua. Olin ajatellut tämän kaiken tuntuvan paljon positiivisemmalta ja helpommalta. Että olisin ollut paljon iloisempi ja innostuneempi. Nyt alkoi pelottaa myös se, miksi en ollutkaan niin iloinen kuin olin etukäteen ajatellut. Ei tämän pitäisi tuntua tältä, vai onko se ihan normaalia? Olin huolissani ja ajatukset pyörivät vain kehää. 

Ei ollut hyvä asia jäädä miettimään kaikkea itsekseen, sillä päähäni alkoi hiipiä ajatuksia, etten pystykään tähän. Ehken enää edes halua muuttaa. Olenko tästä aivan varma? Sitä poikaystävänikin kysyi monesti, ja aina vastasin että tietysti olen varma, koska en mitään muuta halua niin paljon kuin olla hänen kanssaan. Mutta nyt tämä alkoi käydä todeksi, eikä paluuta ole. Poikaystävänikin huomasi epäröintini ja avauduin tuntemuksistani. Hän vakuutteli sen olevan ihan normaalia, mutta ei halua minun tekevän tätä, ellen ole täysin varma. Kai minä olin. Olin ainakin ollut ennen typeriä sotkuisen ahdistavia ajatuksiani. Annoin niiden jäädä taka-alalle ja aloin miettiä muita käytännön järjestelyitä, kuten tavaroiden myymistä ja mitä aion ottaa mukaani. Ajatusten suuntaaminen johonkin hyödyllisempään oli hyväksi, sillä muuten olisi ihan liikaa aikaa ajatella, jolloin kaikki muuttuu vain vaikeaksi. Eikä tämän pitänyt olla vaikeaa.


Myin huonekaluja ja tavaroita netissä, joita en ota mukaan, sekä tuttavilleni. Pääsin eroon kaikista isoimmista huonekaluista, kuten sängystä ja sohvasta. Hyvä asia oli, että ne olivat menossa sukulaisille, joten sain pitää sänkyni ja sohvani (tärkeimmät!) toiseksi viimeiseen päivään asti ennen muuttoa. Viimeinen yö täytyi nukkua vanhempieni luona, koska sänkyä ei enää ollut. 

Noin pari viikkoa ennen muuttopäivää poikaystäväni lensi Suomeen auttamaan minua pakkaamisessa ja siivoamisessa. Tapaan jättää asioita melko viime tippaan, joten olin ottanut pakkaamisen melko rennosti. Havahduin kuitenkin, että en ollutkaan saanut kovin paljoa aikaiseksi. Ja joulukin oli tulossa... Kaiken pakkaaminen hyvin ja hellävaraisesti, ettei mikään rikkoudu, oli melkoisen aikaavievää. Mutta kun tehotiimi pääsi vauhtiin, tuloksia alkoi syntyä, ja pikku hiljaa suurin osa tavaroista oli pakattuna. Kaikki pakatut tavarat tosin piti kuljettaa vanhemmilleni autolla, sillä muutto tosiaan olisi 29.12, jolloin lennämme Ruotsiin, ja isäni ja veljeni oli tarkoitus tuoda tavarani muutama päivä sen jälkeen autolla. Tavarat autoon ja autolla laivaan. Olin aivan varma, ettei kaikki mahdu autoon, mutta yllätyksekseni jokaikinen tavara saapui paikanpäälle Ruotsiin. 

Kun tavaroista oli päästy eroon, alkoi "mukava" osuus eli asunnon loppusiivous. Ennen kuin edes aloitin, tuntui urakka loputtomalta, kun edes ajattelin, mitä kaikkea täytyisi siivota. Kirjaimellisesti jokainen paikka. Tulipa siivottua sellaisiakin paikkoja, joita ei pahemmin ollut asumiseni aikana siivottu. :D Oli se aikamoinen urakka, mutta onneksi myös vanhempani tulivat hieman auttamaan loppumetreillä. Eipä tehnyt hetkeen mieli siivota sen jälkeen. Vaikkakin siitä ihan tykkään. 

Stressaava. Ahdistava. Pelottava. Haikea. Innostunut. Iloinen. Surullinen. Ylä- ja alamäkiä. Näillä sanoilla voisi kuvailla koko tätä muuttoprosessia. Ei ole helppoa, kun ajatukset ja tunteet hyppii vuoristorataa ja samaan aikaan muuttopäivä sen kuin painaa päälle. Tuli kyllä riideltyä, huudettua, itkettyä ja naurettua. Välillä vajosin epätoivoon ja olin lyömässä hanskat tiskiin. Mutta en ollut mikään luovuttaja. Lohduttauduin, että nyt vain on vaikeaa ja tämä menee kyllä ohi, kun on saatu asiat hoidettua ja oikeasti muutettua. Olin lopenuupunut kaikkien näiden tunnemyrskyjen keskellä. Onneksi ihana poikaystävä jaksoi tukea vierellä kaikista kiukutteluista huolimatta. Hän ymmärsi kyllä. Pikku hiljaa sitä uskalsi jo huokaista syvään ja hymyillä, kun muuttopäivä oli käsillä. Vihdoinkin.

tiistai 20. tammikuuta 2015

Avausbloggaus - Kuinka päädyin Ruotsiin?

Voin sanoa, että kyllä jännittää kirjoittaa ihan ensimmäistä kertaa blogia! En tiedä yhtään, mitä odottaa, mutta se jääköön nähtäväksi. Kerrottakoon nyt vähän taustatietoja minusta ja mistä koko blogin idea syntyi.
Olen 22-vuotias nuori nainen. Elin tavallista opiskelijan elämää Suomessa. Olin elämääni melko tyytyväinen; opiskelin mieluista alaa, tein opiskelun ohessa keikkatöitä ja vietin paljon aikaa perheeni ja ystävieni kanssa. Tämä oli kevättä 2013, ja kesä oli tuloillaan. Pääsin oman alani kesätöihin, ja lomaa pidin kaksi viikkoa. Monta vuotta oli ollut puhetta kavereiden kanssa yhteisestä ulkomaanmatkasta, mutta menemiset menivät aina ristiin. Ensimmäistä kertaa pääsimme siis toteuttamaan yhteisen matkan kaverini kanssa kesällä 2013. 
Matkustimme Turkkiin, ja olimme intoa täynnä, molemmat sinkkuja ja valmiita pitämään hauskaa. Minulla ei ollut matkalta sen kummempia odotuksia, vain rentouttavaa yhdessäoloa kaverin kanssa. Viikon lähestyessä loppuaan olin laittanut merkille, kuinka lähes joka ilta samassa hotellissa asuva nuori komea mies ohi kävellessään tervehti iloisesti. Toisiksi viimeisenä iltana tämä mies teki ratkaisevan liikkeen, tuli luokseni ja kysyi olenko ruotsalainen. Ahaa, hän siis ilmeisesti oli ruotsalainen. Seuraavaksi hän pyysi minua drinkille. En osannut heti vastata mitään, katsoin vain ujona ja mutisin, etten ole aivan varma. Mies ehdotti, että voisimme tavata hotellin aulassa tiettyyn kellonaikaan myöhemmin illalla. Mietin pitkään, menenkö tapaamaan miestä vai en. Mutta onneksi menin, sillä meillä oli todella mukava ilta. Ajattelin tosin, niin kuin varmasti hänkin, että tapaaminen jäi tuohon yhteen iltaan, sillä asuimmehan eri maissa ja seuraavana päivänä oli jo lähtöpäivä. Näimme pikaisesti vielä seuraavana päivänä ennen lähtöä. Ajatukseni olivat sekaisin. Tekstasin vielä hänelle lentokentältä, ja kiitin mukavasta illasta. 

Viestittely jatkui siitä päivästä lähtien päivittäin, vaikkakin koko tilanne tuntui aivan mahdottomalta, sillä hän asui Ruotsissa ja minä Suomessa. En tiennyt yhtään, mikä koko juttu oli. Jotakin niin ihmeellistä siinä kuitenkin oli, että vain viikkoa myöhemmin tilasin lipun Ruotsiin hänen luokseen ja viivyin viisi päivää. Hullua tai ei, minusta tuntui, että minun piti tehdä tämä. Tuntui, kuin olisimme tunteneet aina. Kesälomaa oli vielä jäljellä nuo muutama päivä, ja teimme yhdessä kaikkea kivaa. Kaikki tuntui niin luonnolliselta ja olin hyvin ihastunut.
Suomeen palaaminen oli todella tylsää, ja koulukin alkoi taas. Emme ikinä puhuneety, miksi kutsuisimme tilannettamme, tuntui vain loogiselta vuorotellen aina kun mahdollista matkustaa toisen luo. Välillä viikonlopuksi, välillä viikoksi tai pidemmäksikin. Olin aina vannonut, etten ala etäsuhteeseen enkä varsinkaan toisen maalaisen kanssa. Mutta niin vain kävi. Joskus tapasimme kerran kuussa, pisimmillään olimme neljä kuukautta näkemättä. Meillä oli whatsapp ja skype. Voi noita onnen päiviä, kun tuli taas seuraavan tapaamisen aika! Mutta voi noita kyyneliä, kun tuli taas aika lähteä... Koko ajan oli ikävä toista. Etäsuhde oli vaikeaa, mutta itse asiassa kuitenkin helpompaa kuin olin kuvitellut. Sillä olin kuvitellut, etten ikinä edes pystyisi siihen, mutta olinkin vahvempi kuin luulin. Me olimme vahvoja.
Loppujen lopuksi aika lensi kuin siivillä. Nytpä päästäänkin nykyhetkeen; lähes 1,5 vuoden etäsuhteen jälkeen tein elämäni suurimman, ja myöskin vaikeimman, päätöksen ja aloin vakavasti harkita Ruotsiin muuttoa. Ja niinpä siinä kävi, nyt kirjoittelen tätä blogia täältä Ruotsista. :) Vaikea vieläkään uskoa, mutta yhdestä unelmastani tuli kuin tulikin totta!
Olisin kiitollinen jokaisesta kommentista ja mielipiteestä! :)